Ajatuksia pilaantuneiden maa-ainesten käsittelystä - Mitkä tekijät puoltavat ja mitkä ovat kaatopaikalle loppusijoittamista vastaan?

Yhteiskuntamme on kiitettävästi kunnostanut pilaantuneita maa-alueita viimeiset 30 vuotta. Oma työurani pilaantuneiden maa-ainesten parissa alkoi vuonna 1995 ja tuolloin massan käsittelymenetelmäksi valittiin usein kiinteytys sementillä tai bitumiemulsiolla. Yksinomaan öljyhiilivedyillä kontaminoituneille maa-aineksille käytettiin aumakompostointia. Huomattavilla öljypitoisuuksilla pilaantuneille maille kehiteltiin erilaisia polttotekniikoita, ja käytössä oli aivan uutta, kallista laitetekniikkaa ja toisaalta vanhoista asfalttirummuista viriteltyjä polttolaitoksia. Sellainen oli myös Turun Topinojan vieressä muutaman vuoden ajan.  Vähäisen käytön vuoksi se kunnostettiin, maalattiin ja kuljetettiin maanteitä pitkin Siperian öljykentille Putinin määrättyä öljy-yhtiöiden pilaamille maa-alueille rangaistusluoteisen veron, jolta pystyi polttokäsittelyllä välttymään. Valitettavasti laitos syttyi tuleen lyhyen käyttöajan jälkeen päättäen hyvin alkaneet pima-liiketoiminnan vientiponnistelut. Tienraivaajien kohtalo voikin olla joskus murheellinen. On mukavaa todeta, että esimerkiksi suomalainen pörssiyhtiö Lamor tekee nykyään ulkomaankauppaa pima-kunnostusosaamisellaan selvästi paremmilla tuloksilla.

2000-luvun puoliväliin tultaessa maanpesulaitokset, polttorummut ja kiinteytystekniikka alkoivat vähitellen menettää volyymeja. Moni laitoksiin investoinut yhtiö menetti kiinnostustaan tekniikoiden kehittämiseen. Kaatopaikoilla alkoi sen sijaan tapahtumaan pilaantuneiden maiden hyötykäyttöä monin eri tavoin: penkan peittely, käytöstä poistettavien penkkojen muotoilu ja lopullisen sulkurakenteen toteuttaminen eri rakenteissa. Merkittävänä osatekijänä oli yhteisesti laaditut ohjeet ja yleinen alan osaamistason nousu. 

Kun vanhoja läjitysalueita ryhdyttiin poistamaan käytöstä, tarjoutui pilaantuneille maa-aineksille vuosittain jopa kymmeniä hyötykäyttöprojekteja peittorakenneurakoiden muodossa. Pilaantuneita maita ja teollisuuden jätteitä oli mahdollista sijoittaa jopa 25 000 tonnia hehtaaria kohti. Oma vaikutuksensa oli jätteiden kelpoisuuden osoitus liukoisuustestien avulla. Pilaantunutta maa-ainesta alettiin sijoittamaan penkkaan ilman varsinaista hyötykäyttötarkoitusta. Kun pimoista ei tarvinnut maksaa jäteveroa ja kaatopaikka-asetus ei rajannut pimojen orgaanisen hiilen määrää, loppusijoituksesta alkoi tulla vaivaton ja turvallinen käsittelytapa. 

Nykyisin yhdyskunta- ja rakennusjätteiden loppusijoittaminen kaatopaikoille on lähes kokonaan lainsäädännöllisin toimin estetty. Jonkin verran rakennusjätteitä ohjautuu edelleen kaatopaikalle hyötykäyttötarkoituksessa salaoja-, routasuoja-, esipeitto- ja kaasunkeräyskerroksiin. Hyötykäyttöä rajoittavana tekijänä on orgaanisen hiilen määrä, sulfaattipitoisuus ja raekoko. Mutta onko jätteitä pakko laittaa edelleen kaatopaikoille? Mielestäni tämä on sekä kansantaloudellinen että maisemallinen ja maankäyttötarpeisiin liittyvä kysymys. 

Pilaantuneiden maa-ainesten, kontaminoituneiden ruoppausmassojen, yhdyskuntajätteiden ja rinnakkaispolton tuhkien, teollisuuden vaarallisten sakkojen ja jätteiden sekä mineraalisten purkujätteiden vuosittainen muodostumismäärä Suomessa lienee yli miljoona tonnia. Karkean arvion mukaan miljoonan tonnin loppusijoittaminen maksaa 40 miljoonaa euroa, jos kuljetuksia ei lasketa mukaan. 

On totta, että tuosta määrästä osa olisi sellaista jätettä, joka pystyttäisiin kohtuullisin kustannuksin käsittelemään muulla tavalla ja osittain palauttamaan käyttöön. Esimerkiksi pilaantunut ruoppausmassa voidaan kiinteyttää tuhkalla ja tehdä siitä meluvalli tai viedä viereiseen maankaatopaikkaan. Mutta vallia varten tarvitaan kuitenkin kaavamerkintä, ympäristöviranomaisen lupa ja rahaa rakentamiseen. Lisäksi ruoppausmassan ja tuhkan tulee vastata sovittuja määriä ja laadun osalta ennakkokokeita, muuten meluvallin rakentaminen jää keskeneräiseksi. On ymmärrettävää, että massan toimittaminen loppusijoitukseen kaatopaikalle on monen osapuolen kannalta helppo, nopea ja varma ratkaisu. Onhan maankaatopaikkakin kaatopaikka, mutta ilman ympäristöä suojaavia eristerakenteita.

Myös teollisuuden sakasta voidaan erottaa siinä olevat metallihydroksidit ja myydä arvokas osuus eteenpäin, mutta vähien metallien erotuskustannus harvoin vastaa myynnistä saatavaa tuottoa. Jäljelle jäävä loppusakka joudutaan viemään kalliilla hinnalla ulkomaille, koska Suomessa kukaan ei ota sitä vastaan, jos kaatopaikkojen ei ole. Kaatopaikkauksen lopettaminen olisikin kansantaloudellisesti todella kallis ratkaisu. 

En kannata kaiken penkkaamista kaatopaikoille, mutta se on tärkeää pitää vaihtoehtona. Pilaantuneiden maa-ainesten kaatopaikkaus tai off-site käsittely laitoksella maksaa, mutta kustannuksille on olemassa ympäristönsuojelulliset ja kaatopaikka-asetuksen mukaiset perusteet: Sopivan kaavanmerkinnän lisäksi kaatopaikan perustaminen vaatii yleensä YVA:n. Ympäristölupa on aina pakollinen ja toiminnan kaikissa vaiheissa viranomaisvalvonta on aktiivista. Laitokselle sisään tulevat massat analysoidaan ja monesta erästä tehdään kelpoisuustestit. Päästörajat ilmaan, maaperään ja vesistöön ovat erittäin kireät, seuranta ja näytteenotto on runsasta. Kaatopaikan pinta- ja pohjarakenteet ovat vaativia, maksavat huomattavan paljon ja edellyttävät toiminnanharjoittajalta pääomaa. Parhaimmillaan käsittelylaitos, jossa on kaatopaikka, voi ottaa vastaan hyvin laajan skaalan erilaisia jätemassoja turvallisesti, joustavasti ja asiakasystävällisellä veloituksella.  

Loppusijoittamisen osalta voidaan todeta, ettei siitä juurikaan synny hiilidioksidipäästöjä. Koska orgaanista jätettä ei saa enää penkata, kasvihuonekaasujen tuottaminen on eliminoitu. Massojen kuljettamisen päästöt tulee tietenkin huomioida, mutta siihen vaikuttaa laitosten sijoittelun osalta kaavapolitiikka yhtä lailla kuin loppusijoitusta harjoittavien toimijoiden keskinäinen kilpailu. 

Olen monesti miettinyt, onko järkevämpää kuumentaa öljyiset pimat 200°C:een fossiilisilla polttoaineilla vai sijoittaa massat sellaisenaan loppusijoitukseen. Kallistun jälkimmäiseen ratkaisuun pelkästään ilmastovaikutusten perusteella. Sementillä voi olla järkevämpääkin käyttöä kuin kiinteyttää sen avulla pilaantunutta maa-ainesta. 

Loppusijoituksen käytännöissä on muutamia kummallisuuksia, joiden perusteluja viisaammat voisivat perustella: miksi kiinteytetty jäte on murskattava raekokoon 0-4 mm ja tehtävä kelpoisuus jauheesta, joka ei edusta jätettä siinä muodossa kun se sijoitetaan penkkaan? Mitä järkeä on seuloa lievästi tai voimakkaasti pilaantuneesta maasta pois tiilet, betonit, lasi ja keramiikka, jos seulottu mineraalinen jäte kuitenkin joudutaan penkkaamaan? Voimakkaasti pilaantuneen betonin murskaamisesta alle 150 mm:n raekokoon ei ole mitään muuta hyötyä kuin työllistämisvaikutus. Entä miksi vaaratonta jätettä, jonka TOC on alle 6%, ei saa hyötykäyttää vaarallisen jätteen loppusijoitusalueenrakenteissa esimerkiksi salaojakerroksessa?

Loppusijoitustoiminnan yhteydessä on mahdollista hyödyntää jäte- ja ylijäämämassoja jopa yli puolet kaikesta sisään tulevasta määrästä. Eristerakenteet, varastokenttien pohjarakenteet, maantäytöt ja tierakenteet voidaan jopa kokonaan tehdä pilaantuneista materiaaleista, jos ominaisuuksiin osataan vaikuttaa ja massoja käsitellä järkevällä tavalla. Jos vielä itse kaatopaikkapenkka saataisiin järkevään jatkokäyttöön, niin silloin kuvattu toimintakonsepti olisi ympäristöhyödyn ja taloudellisuuden kokonaistarkastelussa lisäarvon tuoton osalta kirkkaan vihreä.

 

Kirjoittaja Pasi P. Virtanen toimii liiketoimintajohtajana Suomen Erityisjäte Oy:ssä. Suomen Erityisjäte Oy ottaa vastaan pilaantuneita maa-aineksia, rakennustuote-, metalli- ja kemianteollisuuden mineraalisia jätteitä sekä purkukohteiden jätteitä. Näiden lisäksi toimipisteisiin tuodaan eritasoisia energiatuotannon tuhkia ja kuonia sekä ylijäämämaa-aineksia. Yhtiö suorittaa myös In-situ-kunnostuksia ja vedenpuhdistusprojekteja.